En ole koskaan osannut matematiikkaa. Kertotauluja en osaa vieläkään(paitsi kahden ja viiden). Osasyynä tähän oli se, kun olin ala-asteella kuukauden poissa koulusta, josta puolet sairaalassa, ja tokihan nuo opeteltiin silloin. Sadistinen opettajani tiesi tämän vallan hyvin, ja käyttikin sitä tilaisuuden tullen aseenaan.

"Nooh! Mikäs tähän vastaus on, mennään järjestyksessä!"

Odotin kauhulla ensimmäistä kysymystä.Toivon parasta, pelkään pahinta. Ensimmäinen minulle, huh, se oli helppo, se meni oikein. Kierros jatkuu, tunnen kuinka kylmä hiki nousee niskaan, tunnen kuinka päässä humisee ja sydän hakkaa rinnassa. Pelkään, pelkään nöyryytystä, ja tiedän sen väistämättä tulevan. Olo on kuin nurkkaan ahdistetulla eläimellä, epätietoisuus siitä, tuleeko nöyryytys tällä kierroksella, vaiko seuraavalla, on ehkä pahempaa kuin itse nöyryytys.

Sitten se tulee. Vaikea kysymys. Itse kysymystä en muista, mutta vastaan väärin. Opettajani vastaa naurahtaen "Ehei, yritäppäs vielä uudestaan...". Äänessä on ivallista riemua. Se sai sen, se sai minut vastaamaan väärin. Takaani kuulu hihitystä, ja joku sanoo minulle hiljaa jonkin vastauksen. Toistan sen ääneen. "Ei, koita vielä!" En tiedä kuinka monta väärää vastausta annoin, osan arvasin, osan joku takanani olleista antoi minulle(tietäen varsin hyvin oikean vastauksen). Tärisen, ja itku ei ole kaukana. Soperran, etten tiedä. "No kyllä pitäisi tietää!! No, Matti, kerroppas sinä tällekkin se oikea vastaus." Ja Mattihan kertoo, minä saan osakseni ylimielisen mulkaisun, johon sekoittuu ivallinen hymy. Siitä sait, häpeä. Tunnen niin suurta häpeää ja tuskaa, että se voisi musertaa. Painan pääni alas ja mietin, että kaipa minä olen ansainnut tämän, kun olen niin tyhmä, etten tiennyt vastausta.

Seuraavasta välitunnista tulee yhtä helvettiä.

Opettaja ei välitä, kun tulen nenä verta vuotaen luokkaan, itkien. Myhäilee vain, ja kysyy: