Kävin siis tänään psykiatrin tykönä. Diagnoosina vaikea/keskivaikea masennus, raja on aika häilyvä ja tarkkaa diagnoosia on vaikea tehdä. Murruin siellä ihan täysin ja itkeä pillitin, mutta onneksi se täti oli oikeen mukava ja ymmärtäväinen. Kyseli paljon, vastaili kysymyksiini ja antoi ratkaisun avaimia mulle. Mun pitää vain itse löytää oikea lukko kullekin avaimelle. On nyt jo hieman kevyempi olo, ku tiedän että saan apua oikealta taholta. Eli pääsen terapiaan ja sain vielä kasan reseptejä. Melatoniinia unenpuutteeseen, mielialalääkkeet ja kaiken varalta reseptin ahdistusoireisiin, joita nuo mielialalääkkeet voi aiheuttaa. Ehkä minä kokeilen noita, enhän minä siinä mitään häviä. Noihin ei jää koukkuun, ja lääkärin mukaan niitä voi vaihtaa jos sivuvaikutukset puskee liikaa päälle tai lopettaa jos niistä ei ole apua.Lisäksi tämä lääkäri suositteli, etten etsisi töitä kesän aikana. Oli sitä mieltä, että mun pitää ensin päästä itseni kanssa jaloilleni, ennenku olen valmis moiseen haasteeseen. Se toivo myös että pääsisin kouluun, koska sekin voi osaltaan auttaa tässä prosessissa, olis jotain mielekästä tekemistä, josta ei kuitenkaan tule niin paljoa paineita, ku työstä. Tottahan se on, en ole koskaan stressannu koulusta sen kummemmin, töistä kyllä.

Onhan mulle aikasemminkin määrätty ahistusoireisiin lääkettä(Cipralex), mutten koskaan hakenut niitä. Koin, että mulle tehtiin väärin, ku lyötiin vaan resepti kouraan, kirjotettiin sairaslomaa ja passitettiin kotiin hautomaan itsetuhosia ajatuksia, toivomaan kuolemaa ja itkemään pahaa oloa. Mutta nyt minä taidan olla oikealla tiellä. Lääkäri kyllä sanoi, että en tule paranemaan nopeasti, en varmaan edes puolessa vuodessa. Mikäpä siinä, ei kai tässä ole mihinkään kiire sen kummemmin...