Koulumuistoja. Eräs yö makasin valveunessa sängyssä, kun yhtäkkiä vuosien takainen tunne herätti minut. Tunsin nenässäni "vanhan koulun" hajun, tunsin käsissäni pulpetin röpelöisen pinnan, reiteni tunsivat ahtaan pöydän etureunan. Tunsin henkeni salpautuvan, ihan samoin kuin silloin, monia vuosia sitten, aikana, jona eräs opettaja sai minut vihaamaan matematiikkaa sydämeni pohjasta. Aikana, jolloin hän, monien muiden kanssa, nöyryytti minua päivä toisensa jälkeen. Tämä opettaja ei onneksi ollut luokanopettajani, hän opetti minulle joskus kolmannella luokalla matematiikkaa. Tunnit pidettiin vanhassa puukoulussa, joka oli erillään uudemmasta koulurakennuksesta. Se talo on kaunis, mutta sisällä oli ahdistava tunnelma.
Muistan, kuinka tämä opettajatar huusi minulle, kun en osannut vastata kysymykseen. Muistin, kuinka hän pakotti minut kyyneliä nieleskellen taululle kirjoittamaan vastausta tehtävään, jota en kyennyt ratkaisemaan, taaskaan. Muistan tärisseeni kerta toisensa jälkeen koko luokan edessä, liitu kädessä ja itkua pidätellen. "No, EIHÄN TÄMÄ NYT VOLLOTTAMISELLA RATKEA!". Ivallinen, ylimielinen, äänensävy saa muut nauramaan. Nauru tuntuu siltä, kuin minuun iskettäisiin satoja tikareita.
Välitunnilla minua tönittiin ja kaadettiin maahan. "Tyhmä läski rillipää!! Et osaa ees laskea!!".
Sitten itkin vessassa, ja toivoin kuolevani. Itkin vielä kotonakin. Itkin päivän, itkin illan, itkin yön. Itkin kouluvuosinani varmasti enemmän, kuin moni elämänsä aikana.

Näitä tarinoita tulee todennäköisesti lisää, nyt tuntuu, että minun on pakko saada purkaa näitä muistoja jonnekin, tai ne eivät lopeta valvottamasta minua öisin.