Oli tänään mätsäri, jonne piti raahata koira ja oma perse. No, ok tuo vaatii harjottelua ym., mutta silti jäi hieman paska maku. Erittäin hyvä tuomari oli, ei siinä, mutta minusta on aika inhottavaa sanoa koiran omistajalle, että hommaa barbinukke ja hoida sitä ja kohtele koiraa koirana. Siis täh? Koira on mulle koira. Tuo on kovapäinen, ja tuntuu että kaikki se työ mitä oon sen kanssa tehny, on ollu turhaa. Eikä tuo pidä vieraista ihmisistä, esimerkiksi juuri tuomareista. Sinisten kakkonen oltiin kuitenkin, mutta ei silti ole hyvä fiilis.
Muutenki ärsyttää vanhempien ja doggiporukan asenne minuun, hyvä että joku joskus jotaki porisee. Mulle lykätään joku koira ja sanotaan että pidä sitä vähän aikaa, ja se vähän aikaa tarkottaa puolta tuntia/tuntia/koko vitun näyttelyä! Lisäksi ärsyttää se, että vanhemmat tykkää kulkea näyttelyissä, herätä ennen sianpieremää, istua tuntitolkulla autossa ym ym. Minä en. Nyt uskallan tunnustaa, että en nauti koiran näyttelyttämisestä, en ainakaan sillä tavalla, ku minulta odotetaan. Mulle tuo eläin on ensisijaisesti kaveri, ystävä, päivänpiristys ja seuralainen. Onhan se kiva, että se pärjää, mutta mitä merkitystä sillä loppujen lopuksi on? Hyllymetreittäin pokaaleja? Kultaa ja glooriaa? Nautin siitä, ku rämmitään tuon kanssa metsissä, käydään kävelyllä, tapetaan leluja ja jopa siitä, että tuo on vieressä ku makaan sohvalla kattomassa telkkaria. Mulle suurempi ylpeydenaihe on hienosti sujunut ohitustilanne, käskystä istuminen tai muu käsky, ku ykkössija jossain näyttelyssä. Onko se niin väärä ajattelutapa?
Muutenkin tuntuu, että mua pidetään tyhmänä, osaamattomana ja laiskana, ku en saa yhtä pikkukoiraa ns. mallikoiran muottiin. Yritän kuitenkin opettaa käytöstapoja, pakkohan minun on. Paha mieli sinällään, eikä ketään kenelle purkautua.