Heräsin yöllä tuttuun tunteeseen. Kymmenen vuotta, ja silti se tunne oli niin tuttu. Se oli pelko, pelko nöyryytyksestä, lyönneistä, haukkumisesta ynnä muusta. Tuohon pelkoon sekoittui vielä tunne siitä, että kukaan ei välitä, eikä kukaan voi auttaa. Makasin valveilla ja muistelin, vaikken halunnutkaan muistaa. Muistelin sitä, miten kamalaa oli mennä kouluun, muistelin oksentamista, tärinää ja vapinaa. Muistelin vapaa-aikaakin, ne kun tulivat monesti vastaan ku olin koiran kanssa lenkillä. Onneksi tanskandoggi, se auttoi vähän. Se koira ku oli semmonen, että jos joku uhkasi minua, se näytti hampaita ja ärähti. Muuten kiltti ja aurinkoinen, aivan ihana lullutin. Oli hankala saada uudestaan unen päästä kiinni tuon jälkeen, olin vain ihan sekaisin, tartuin Jamppaa kädestä ja etsin turvaa. Sain kuitenki nukuttua jonkunäköstä koiranunta.

Mutta iloisempia uutisia, mulla on tänään työhaastattelu!! Olis mahtavaa ku pääsis, olisin niin onnellinen ja helpottunu.