En ole koskaan osannut matematiikkaa. Kertotauluja en osaa vieläkään(paitsi kahden ja viiden). Osasyynä tähän oli se, kun olin ala-asteella kuukauden poissa koulusta, josta puolet sairaalassa, ja tokihan nuo opeteltiin silloin. Sadistinen opettajani tiesi tämän vallan hyvin, ja käyttikin sitä tilaisuuden tullen aseenaan.

"Nooh! Mikäs tähän vastaus on, mennään järjestyksessä!"

Odotin kauhulla ensimmäistä kysymystä.Toivon parasta, pelkään pahinta. Ensimmäinen minulle, huh, se oli helppo, se meni oikein. Kierros jatkuu, tunnen kuinka kylmä hiki nousee niskaan, tunnen kuinka päässä humisee ja sydän hakkaa rinnassa. Pelkään, pelkään nöyryytystä, ja tiedän sen väistämättä tulevan. Olo on kuin nurkkaan ahdistetulla eläimellä, epätietoisuus siitä, tuleeko nöyryytys tällä kierroksella, vaiko seuraavalla, on ehkä pahempaa kuin itse nöyryytys.

Sitten se tulee. Vaikea kysymys. Itse kysymystä en muista, mutta vastaan väärin. Opettajani vastaa naurahtaen "Ehei, yritäppäs vielä uudestaan...". Äänessä on ivallista riemua. Se sai sen, se sai minut vastaamaan väärin. Takaani kuulu hihitystä, ja joku sanoo minulle hiljaa jonkin vastauksen. Toistan sen ääneen. "Ei, koita vielä!" En tiedä kuinka monta väärää vastausta annoin, osan arvasin, osan joku takanani olleista antoi minulle(tietäen varsin hyvin oikean vastauksen). Tärisen, ja itku ei ole kaukana. Soperran, etten tiedä. "No kyllä pitäisi tietää!! No, Matti, kerroppas sinä tällekkin se oikea vastaus." Ja Mattihan kertoo, minä saan osakseni ylimielisen mulkaisun, johon sekoittuu ivallinen hymy. Siitä sait, häpeä. Tunnen niin suurta häpeää ja tuskaa, että se voisi musertaa. Painan pääni alas ja mietin, että kaipa minä olen ansainnut tämän, kun olen niin tyhmä, etten tiennyt vastausta.

Seuraavasta välitunnista tulee yhtä helvettiä.

Opettaja ei välitä, kun tulen nenä verta vuotaen luokkaan, itkien. Myhäilee vain, ja kysyy:

"Joko muistat sen vastauksen?"

Elämä on taas enempi tai vähempi vaikeaa. En jaksa, en viitsi, en halua. Jos voisin, nukkuisin. Sain parempia lääkkeitä, vaan en tiedä miten ne tehoaa pitemmän päälle. Mulla on tapana kehittää immuniteetti lääkkeille.

Ajatukset kiertää päässä, en saa mistään otetta, ja tekee mieli räjäyttää koko ajatustoimintakeskus levälleen pitkin peltoja. Mietin muunmuassa näitä asioita:

-Miksi minä? Mitä pahaa olen tehnyt?

-Onko tämä elämä tässä? Mitä tästä seuraa? Onko tämä sitä mitä haluan?

-Mitä ylipäätään haluan?

-Miksi olen olemassa?

Huomenna olis ukon mummon synttärit, jonne mun on kuulemma PAKKO lähteä, ku se hemmetin sekopää vartavasten pyysi.  Mua ei kiinnosta lähteä kattomaan sitä saatanan hössötystä, "Ota nyt vähän lisää pullaa, ota ota, ota, no mikset ota, oletko raskaana, onko huono olo, otatko vettä, no miten ois edes keksiä? Niin koskas niitä lapsia tulee? Rukoillaanko yhdessä?" ja niin eespäin. Muutenki pää on viittä vaille leviämispisteessä, niin ei tarvis yhtään ylimäärästä tähän. Ja mies suuttu, ku yritin sille asiaa selittää. Helevetti, jos oon oppinu vihdoin ja viimein ajattelemaan joskus itseäni, niin se on nyt yhtäkkiä väärin? PERKELE!

Muutenkin tekee mieli survoa koko äijä vähäksi aikaa kompostiin. Viime viikolla taas tapeltiin asiasta minä vs. kaverit. Minä en kuulemma koskaan ehdota mitään tekemistä, ja se nyt vaan on niin väärin, etten minä arvosta sitä, että me ollaan yhtä aikaa kotona ja vaikka nukutaan! Mun tekemisehdotukset vaan ei sille tunnu kelpaavan, ku pitää päästä kaverille palloamaan niiden vauvaa ja välillä käymään autotallissa ja pelaamaan CS:ää. Jos minä ehotan, et lähetäänkö vaikka hiekkamontuille juoksettaan koiria, niin EIH! Se on kamalaa! Pitäisi olla ULKONA, kuvitelkaa? Ja tuo doggi on jumalauta sen koira, ei minun!

Jotenkin blogin päivittäminen on ollut taas niin saatanan vaikeeta. Mun tekee mieli vaan nukkua, itkeä, nukkua, itkeä ja syödä. Tuo jälkimmäinen vituttaa, vituttaa etten saa itsestäni irti mitään. Vituttaa, kun mulla on joku selittämätön pakko ahtaa itseeni kaikkea. Jonka jälkeen itken omaa rumuuttani, turhautuneisuuttani ja surkeuttani. Loppumaton kierre?

Koulu menee retuperälle, en jaksa lähteä sinne, en jaksa katsoa yhtä luokkalaista ja sitä, kun se pitää mua alempiarvosena. En vaan jaksa, enkä kestä. Työharjottelu oli ihana, siellä oli kivaa ja kukaan ei pitänyt idioottina...

Taas tunnen itseni ihan hirmu yksinäiseksi. Ja työnnän mun lähelle yrittävät ihmiset pois, jopa Jampan. Olen kuin simpukka, ja tiukasti kiinni. En halua lähteä mihinkään, en halua näyttää rumaa naamaani missään. Kävin yksi päivä kaupassa kävellen, ja eiköhän teinit huudellu "hyi vittu mikä läskiperse!" mun perään... Se satutti, vaikken näyttänytkään sitä ulospäin. Mieli teki juosta auton alle. Olenko todella niin arvoton, että tuntemattomat kokee oikeudekseen huudella mulle tuollaisia? Mitä sitten tutut ajattelee, jos tuntemattomat käyttäytyy noin?

On paha olla. Taas on sellanen olo, etten vaan oo tarpeeksi hyvä mihinkään/kenellekään. On aika raskasta kantaa päivästä toiseen sitä tunnetta, että on täysin arvoton ihmisraunio. Surkea, säälittävä ja typerä. Eikä kukaan auta, miten voisikaan? Minun pitäisi saada tämä tunne pois itse.

Lisäksi olen hirvittävän väsynyt. Nukkuisin ympäri vuorokauden, jos vain voisin.