Pitkästä aikaa. Paljon on tapahtunut, paljon pahaa, jotain hyvääkin toki. Mutta, nyt aion purkaa lauantaita.

Sain todella voimakkaan paniikkikohtauksen, fyysinen reaktio oli vahvempi ku henkinen. Ja kuinka ollakkaan, piipaa-auto vei minut päivystykseen. Sain Imovaneja, ja nukuin sunnuntain ja maanantain. Melkeen yhtä soittoa. Mun laukku jäi keskustaan, ja se pitäisi kyetä noutamaan poliisilaitokselta. En jaksa. Millään ei ole väliä. Olen mustelmilla, ku kaverit on yrittäny saada mua rauhottumaan. Ei silläkään ole väliä, että joka paikkaan koskee. Millään ei ole mitään merkitystä, mun maailma on särähtänyt taas rikki. Se hauras perusta, jota olen yrittänyt huolellisesti muurata kasaan, on taas hajalla, ja mun pitää alottaa kaikki alusta. Tai pitäisi, mutta mistä saan voimia siihen? Minä en jaksa!! Minä en jaksa enää tätä, haluan olla normaali. Haluaisin antaa tämän tuskan pois edes päiväksi.

En ymmärrä, miten Jamppa jaksaa mua päivästä toiseen. En itse jaksaisi itseäni. Pelkään, että joku kaunis päivä jään yksin, kun karkotan tällä sairaudella kaikki mulle tärkeät ihmiset läheltäni. Ei kai kukaan jaksa katsoa vierestä loputtomiin, kun toinen tekee henkistä itsemurhaa?