"MENKÄÄ HELEVETTIIN, MINÄ EN JAKSA TEITÄ ENÄÄ!"
"HAH! Sä kiroilit, me kerrotaan Kurrelle!"
"No sitten minä kerron mitä te teitte!"
"Ihan sama, ei se sua usko kuitenkaan!"

No eihän se uskonut ei. Tiesin sen jo ennen kuin uhkasin kertovani, että olin taas saanut lunta huppuun, haukkuja ja muilutusta. Tiesin, ettei se hyödytä mitään, tiesin, että muiden muka-ongelmat(HAH! Mitkä ihmeen ongelmat? Aina sanottiin vain, että pojilla on niin hankalaa!) olivat suurempia, kuin minun päivittäinen piinani. Tiesin sen, koska isäni ei suostunut kertomaan vanhoillislestadiolaiselle opettajallemme sitä, kuinka paljon tienaa. Ja olen silti isästä ylpeä, se ei kuulunut sille haahkalle silloin, eikä kuulu nytkään.
Toivoin, että välitunti olisi jatkunut ikuisesti.

"Noora kiroili ulkona! Se sano et menkää helvettiin!"
"MITÄH? Nyt pitää pyytää anteeksi!"

Ja minähän pyysin. Yritin tosin sopertaa, että Ne olivat taas muiluttaneet minua, mutta sillähän ei ollut mitään väliä. Pitäisi vain kestää ja ottaa  kaikki vastaan sellaisena, kuin tulee. Vastaan ei saa sanoa.

Murruin itkuun koko luokan edessä, kuulin muiden ivalliset tirskahdukset selkäni takaa. Muistan istuneeni eturivissä, oikeanpuoleisessa rivissä reunimmaisena. Muistan kuinka nojasin otsallani kuhmuisen pulpetin pintaan, muistan jopa sen, miten kyyneleet tipahtelivat pulpetin kannelle. Onneksi oli päivän viimeinen tunti.
Kotimatkalla muistan, kuinka raivo nousi pintaan. Muistan, kuinka minua taas koulutaksissa ivattiin turvonneista silmistä, silmälaseista, rumasta toppapuvusta, vääränlaisesta koulurepusta... Muistan ajatelleeni, että tapan heidät kaikki. Kotiin päästyäni otin koiran kainaloon ja itkin taas, ties kuinka monennen kerran, murheeni ja suruni sen silkkiseen turkkiin. Toivoin olevani kuollut. Ikää oli 10 vuotta.