Juupa juu... Taas sellanen tunne, ettei oikeen olla tuon ukon kans samalla aaltopituudella. Kaikkihan lähti siitä, ku eilen vatvoin mielessäni yhtä asiaa, ja tietenki se piti kertoa ku toinen pyytää. Vaikka on jo koettu ja nähty moneen kertaan, että ei siitä tuu ku paha mieli.
Eli, mua alko eilen masentamaan oma keskinkertaisuus. En oo missään hyvä, joko surkea tai keskinkertanen. Olis ihan kiva jos olis edes jotain lahjoja.Vaan ei. En osaa laskea, en pätkääkään ilman laskinta. En osaa kutoa, ommella, virkata tms käsitöitä. En osaa piirtää. En ole koskaan ollu hyvä missään urheilussa. En osaa/uskalla ajaa autolla muuta ku pakon edessä. En osaa sisustaa niinku haluaisin, mullei ole sisustussilmää. En osaa kirjottaa, mullei ole sanan säilä hallussa. Ei välttämättä tarvi jatkaa listaa...
No, tietenki samaa vanhaa kliseistä paskaa, että en oo löytäny sitä omaa "lajia" tms. ja kaikkea pitää harjotella. Vaikka kuinka laulais, niin ei se variksen raakuntaa muistuttava ääni siitä muuksi muutu. Ei vaan mee jakeluun, vaikka kuinka yrittää selittää...

Muutenkin tuntuu siltä, että mulla ei oo väliä. Mua ei voi ottaa syliin tai helliä oma-alotteisesti. Hellittelyksi ei lasketa perseen/tissien puristelua, ei sekään pitemmän päälle ole kivaa. Johtuuko suhteen "elähtäminen" ajasta? Mikä on syy siihen, että enää ei voi ottaa lähelle? Onko vika minussa, oonko vaan rupsahtanu? Tarvisin todella, todella ison halauksen. On niin paha olla, että voisin räjähtää.