En ole koskaan osannut matematiikkaa. Kertotauluja en osaa vieläkään(paitsi kahden ja viiden). Osasyynä tähän oli se, kun olin ala-asteella kuukauden poissa koulusta, josta puolet sairaalassa, ja tokihan nuo opeteltiin silloin. Sadistinen opettajani tiesi tämän vallan hyvin, ja käyttikin sitä tilaisuuden tullen aseenaan.

"Nooh! Mikäs tähän vastaus on, mennään järjestyksessä!"

Odotin kauhulla ensimmäistä kysymystä.Toivon parasta, pelkään pahinta. Ensimmäinen minulle, huh, se oli helppo, se meni oikein. Kierros jatkuu, tunnen kuinka kylmä hiki nousee niskaan, tunnen kuinka päässä humisee ja sydän hakkaa rinnassa. Pelkään, pelkään nöyryytystä, ja tiedän sen väistämättä tulevan. Olo on kuin nurkkaan ahdistetulla eläimellä, epätietoisuus siitä, tuleeko nöyryytys tällä kierroksella, vaiko seuraavalla, on ehkä pahempaa kuin itse nöyryytys.

Sitten se tulee. Vaikea kysymys. Itse kysymystä en muista, mutta vastaan väärin. Opettajani vastaa naurahtaen "Ehei, yritäppäs vielä uudestaan...". Äänessä on ivallista riemua. Se sai sen, se sai minut vastaamaan väärin. Takaani kuulu hihitystä, ja joku sanoo minulle hiljaa jonkin vastauksen. Toistan sen ääneen. "Ei, koita vielä!" En tiedä kuinka monta väärää vastausta annoin, osan arvasin, osan joku takanani olleista antoi minulle(tietäen varsin hyvin oikean vastauksen). Tärisen, ja itku ei ole kaukana. Soperran, etten tiedä. "No kyllä pitäisi tietää!! No, Matti, kerroppas sinä tällekkin se oikea vastaus." Ja Mattihan kertoo, minä saan osakseni ylimielisen mulkaisun, johon sekoittuu ivallinen hymy. Siitä sait, häpeä. Tunnen niin suurta häpeää ja tuskaa, että se voisi musertaa. Painan pääni alas ja mietin, että kaipa minä olen ansainnut tämän, kun olen niin tyhmä, etten tiennyt vastausta.

Seuraavasta välitunnista tulee yhtä helvettiä.

Opettaja ei välitä, kun tulen nenä verta vuotaen luokkaan, itkien. Myhäilee vain, ja kysyy:

"Joko muistat sen vastauksen?"

Elämä on taas enempi tai vähempi vaikeaa. En jaksa, en viitsi, en halua. Jos voisin, nukkuisin. Sain parempia lääkkeitä, vaan en tiedä miten ne tehoaa pitemmän päälle. Mulla on tapana kehittää immuniteetti lääkkeille.

Ajatukset kiertää päässä, en saa mistään otetta, ja tekee mieli räjäyttää koko ajatustoimintakeskus levälleen pitkin peltoja. Mietin muunmuassa näitä asioita:

-Miksi minä? Mitä pahaa olen tehnyt?

-Onko tämä elämä tässä? Mitä tästä seuraa? Onko tämä sitä mitä haluan?

-Mitä ylipäätään haluan?

-Miksi olen olemassa?

Huomenna olis ukon mummon synttärit, jonne mun on kuulemma PAKKO lähteä, ku se hemmetin sekopää vartavasten pyysi.  Mua ei kiinnosta lähteä kattomaan sitä saatanan hössötystä, "Ota nyt vähän lisää pullaa, ota ota, ota, no mikset ota, oletko raskaana, onko huono olo, otatko vettä, no miten ois edes keksiä? Niin koskas niitä lapsia tulee? Rukoillaanko yhdessä?" ja niin eespäin. Muutenki pää on viittä vaille leviämispisteessä, niin ei tarvis yhtään ylimäärästä tähän. Ja mies suuttu, ku yritin sille asiaa selittää. Helevetti, jos oon oppinu vihdoin ja viimein ajattelemaan joskus itseäni, niin se on nyt yhtäkkiä väärin? PERKELE!

Muutenkin tekee mieli survoa koko äijä vähäksi aikaa kompostiin. Viime viikolla taas tapeltiin asiasta minä vs. kaverit. Minä en kuulemma koskaan ehdota mitään tekemistä, ja se nyt vaan on niin väärin, etten minä arvosta sitä, että me ollaan yhtä aikaa kotona ja vaikka nukutaan! Mun tekemisehdotukset vaan ei sille tunnu kelpaavan, ku pitää päästä kaverille palloamaan niiden vauvaa ja välillä käymään autotallissa ja pelaamaan CS:ää. Jos minä ehotan, et lähetäänkö vaikka hiekkamontuille juoksettaan koiria, niin EIH! Se on kamalaa! Pitäisi olla ULKONA, kuvitelkaa? Ja tuo doggi on jumalauta sen koira, ei minun!

Jotenkin blogin päivittäminen on ollut taas niin saatanan vaikeeta. Mun tekee mieli vaan nukkua, itkeä, nukkua, itkeä ja syödä. Tuo jälkimmäinen vituttaa, vituttaa etten saa itsestäni irti mitään. Vituttaa, kun mulla on joku selittämätön pakko ahtaa itseeni kaikkea. Jonka jälkeen itken omaa rumuuttani, turhautuneisuuttani ja surkeuttani. Loppumaton kierre?

Koulu menee retuperälle, en jaksa lähteä sinne, en jaksa katsoa yhtä luokkalaista ja sitä, kun se pitää mua alempiarvosena. En vaan jaksa, enkä kestä. Työharjottelu oli ihana, siellä oli kivaa ja kukaan ei pitänyt idioottina...

Taas tunnen itseni ihan hirmu yksinäiseksi. Ja työnnän mun lähelle yrittävät ihmiset pois, jopa Jampan. Olen kuin simpukka, ja tiukasti kiinni. En halua lähteä mihinkään, en halua näyttää rumaa naamaani missään. Kävin yksi päivä kaupassa kävellen, ja eiköhän teinit huudellu "hyi vittu mikä läskiperse!" mun perään... Se satutti, vaikken näyttänytkään sitä ulospäin. Mieli teki juosta auton alle. Olenko todella niin arvoton, että tuntemattomat kokee oikeudekseen huudella mulle tuollaisia? Mitä sitten tutut ajattelee, jos tuntemattomat käyttäytyy noin?

On paha olla. Taas on sellanen olo, etten vaan oo tarpeeksi hyvä mihinkään/kenellekään. On aika raskasta kantaa päivästä toiseen sitä tunnetta, että on täysin arvoton ihmisraunio. Surkea, säälittävä ja typerä. Eikä kukaan auta, miten voisikaan? Minun pitäisi saada tämä tunne pois itse.

Lisäksi olen hirvittävän väsynyt. Nukkuisin ympäri vuorokauden, jos vain voisin.

Pohjustukseksi, en osaa syödä ns. oikein päin. Pidän haarukkaa oikeassa, ja veistä vasemmassa kädessä. Olen yrittänyt harjoitella toisin päin, vaan ei onnistu. Eilen illalla jouduin nappaamaan nappia naamariin, kun muistin tämän hetken. Tai keho muisti, maha mourusi, tärisin ja itkin. Ja tunsin valtavaa häpeää.

"HEI! Nyt ne aterimet oikein päin!"

Kilttinä tyttönä tottelen opettajaa, mutta aterimet kääntyvät taas vääriin käsiin kun syön leipää ja juon maitoa.

"Kuules nyt! Ei ole hyvien tapojen mukaista syödä väärin!"

"Anteeksi, se oli vahinko, minä en osaa..."

"JOKAINEN OSAA! JOKAISEN ON OSATTAVA! SE KUULUU ASIAAN!"

Tässä vaiheessa nieleskelen kyyneleitä ihan tosissaan, tunnen massiivista häpeää koko ruokasalin tuijottaessa naama punaisena kiljuvaa opettajaa ja minua, tyttöä joka pää painuksissa yrittää niellä häpeänsä.

"JOS ET OSAA SYÖDÄ OIKEIN, EI TARVITSE SYÖDÄ OLLENKAAN! Olet kyllä muutenkin niin lihava, että vie se tarjotin pois nyt!"

Itken jo ihan täysillä, tottelen ja vien astiat tiskilinjastoon ja kävelen(olisin juossut, mutta siihen ei ollut lupaa) mahdollisimman nopeasti vessaan. Itken silmät päästäni, tunnen kuinka suuri häpeän möykky painaa rintaa. Minulla on niin nälkä, en ehtinyt syödä kuin muutaman haarukallisen ja pari puraisua näkkäriä. Olisinpa tiennyt, ettei tämä ollut viimeinen kerta, kun ruoka jää syömättä siksi, etten osaa syödä sitä oikein. Osaanko tehdä mitään oikein, kun tämäkin on niin iso asia?

Perunankuoriminen ei onnistunut koulussa koskaan, kun opettajan valvova haukankatse kyttäsi sitä miten söin, mitä söin ja miten paljon söin. Muistan senkin, kun muut saivat hakea jälkiruuaksi jäätelön, ja minua kiellettiin. "Koska olet kuitenkin syönyt kotona ihan tarpeeksi herkkuja." Mitä jälkeenpäin olen katsonut kuvia, en edes ollut lihava lapsi silloin, kun opettajan terrorismi ruuan osalta alkoi. Aloin lihoa vasta tämän alettua, koska en saanut syödä koulussa, kotiin päästessä nälkä oli hirmuinen. Söin käsittämättömiä määriä iltaisin, aamupalankin kasvatin suunnattoman suureksi. Vain siksi, ettei olisi niin kamala nälkä, ettei pyörryttäisi.

Mikä minussa on vikana?

Paljon on taas tapahtunut. Meille kotiutui jokunen viikko sitten pieni tanskandoggipoika Eddie. :) Aika menee melko helposti tuota paimentaessa, piruutta tekee minkä kerkeää... Olo on välillä, niinko olis tarhatätinä.

Ensi kuussa muutetaan yhteen. Jännittävää, hyvin jännittävää...

 

Ja juu, olen edelleen koulukiusaaja. Aikaisemmassa merkinnässäni mainitsin tästä ihmisestä, joka minua pitää ilkimyksenä, ja nyt sitten kuulin, että tämä ihminen lopettaisi koulun, jos pienryhmiä ei yhdistettäisi. Olen siis niin ylimaallisen inhottava ihmisperse, että mun kanssa ei vaan voi tulla toimeen. Eikö ole kivaa? :) Tosin, tämä ihminen ei tule toimeen kenenkään muunkaan kanssa, että ei sen puoleen... Onneksi enää viikko ja työharjottelu alkaa, ei tarvi katella sen eukon mutrunaamaa viiteen viikkoon ;)

Viime yönä en nukkunut lainkaan. Eilen heräsin klo 19.35, nukahdin edellisenä iltana joskus yhdeksän kieppeillä. Olen sekaisin, en tiedä onko aamu, ilta, päivä, mikä viikonpäivä ja monesko päivä kuluvaa kuukautta. Olen niin väsynyt, en vain jaksa enää. Miten voisin selittää miehelle, etten pysty enkä jaksa? Miten voisin kertoa siitä, miten ääni päässäni jyskyttää "haluan kuolla"?

En edes tiedä haluanko.

"MENKÄÄ HELEVETTIIN, MINÄ EN JAKSA TEITÄ ENÄÄ!"
"HAH! Sä kiroilit, me kerrotaan Kurrelle!"
"No sitten minä kerron mitä te teitte!"
"Ihan sama, ei se sua usko kuitenkaan!"

No eihän se uskonut ei. Tiesin sen jo ennen kuin uhkasin kertovani, että olin taas saanut lunta huppuun, haukkuja ja muilutusta. Tiesin, ettei se hyödytä mitään, tiesin, että muiden muka-ongelmat(HAH! Mitkä ihmeen ongelmat? Aina sanottiin vain, että pojilla on niin hankalaa!) olivat suurempia, kuin minun päivittäinen piinani. Tiesin sen, koska isäni ei suostunut kertomaan vanhoillislestadiolaiselle opettajallemme sitä, kuinka paljon tienaa. Ja olen silti isästä ylpeä, se ei kuulunut sille haahkalle silloin, eikä kuulu nytkään.
Toivoin, että välitunti olisi jatkunut ikuisesti.

"Noora kiroili ulkona! Se sano et menkää helvettiin!"
"MITÄH? Nyt pitää pyytää anteeksi!"

Ja minähän pyysin. Yritin tosin sopertaa, että Ne olivat taas muiluttaneet minua, mutta sillähän ei ollut mitään väliä. Pitäisi vain kestää ja ottaa  kaikki vastaan sellaisena, kuin tulee. Vastaan ei saa sanoa.

Murruin itkuun koko luokan edessä, kuulin muiden ivalliset tirskahdukset selkäni takaa. Muistan istuneeni eturivissä, oikeanpuoleisessa rivissä reunimmaisena. Muistan kuinka nojasin otsallani kuhmuisen pulpetin pintaan, muistan jopa sen, miten kyyneleet tipahtelivat pulpetin kannelle. Onneksi oli päivän viimeinen tunti.
Kotimatkalla muistan, kuinka raivo nousi pintaan. Muistan, kuinka minua taas koulutaksissa ivattiin turvonneista silmistä, silmälaseista, rumasta toppapuvusta, vääränlaisesta koulurepusta... Muistan ajatelleeni, että tapan heidät kaikki. Kotiin päästyäni otin koiran kainaloon ja itkin taas, ties kuinka monennen kerran, murheeni ja suruni sen silkkiseen turkkiin. Toivoin olevani kuollut. Ikää oli 10 vuotta.

Joulu, tuo ylensyönnin luvallinen aika! Ja minähän syön. Syön niinkuin en olisi koskaan aiemmin syönyt. Vihannekset ja hedelmät olen jättänyt gerbiileille, ja ahtanut kitusiini kilokaupalla suklaata, kinkkua, perunalaatikkoa, valkoviiniä ynnä muuta epäterveellistä sheibeä. Ei hyvä, ei ollenkaan hyvä.

Vuoden 08 tilinpäätös tulee tässä.Aloitetaan miinuksista. Helpompaa näin.
-Olen saanut potkut ilman syytä.
-Kämppä meni alta, vaikka luvattiin, että saan asua niin kauan ku mieli tekee.
-Olen ollut työtön ja saamaton paska.
-Olen saanut aikaan taas yhden ihmissuhdedraaman(ah, naiset!)
-Olen kertonut äidille, että olen sairas.
-Olen saanut vuoden aikana monia ahdistuskohtauksia.


+Henna on käynyt meillä, ja me ollaan käyty niillä <3
+Otin kaksi gerbiiliä. Ne on kivoja :)
+Pääsin kouluun.
+Olen löytänyt ihanan asunnon.
+Olen saanut uusia ystäviä.
+Olen päässyt terapiaan.
+Sain rakkaalta enoltani ensimmäisen, oman autoni.
+Rakas lupasi muuttaa kirjansa ja kamansa tänne ;)


Paljon hyvää, ja paljon pahaa. Jospa vuosi 2009 tarjoaisi minulle jotain oikein mukavaa?